Anna Huvinen

Anna Huvinen oli yksi niistä monista, jotka kirjoittivat ammatikseen. Tässä hän on kuitenkin esillä tuberkuloosipotilaana eikä kirjailijana, muistuttamassa otteesta, joka tuberkuloosilla oli 1900-luvun suomalaisessa yhteiskunnasta.

1970-luvun alussa Anna kirjoitti kertomuksen elämästään tuberkuloosin kanssa ja talletti sen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Kertomus alkaa siitä, kun kasvoihin ilmaantunut kipeä punainen läikkä katkaisi hänen onnellisen lapsuutensa kymmenenvuotiaana. Lääkäri diagnosoi ihotuberkuloosin, ja hoidoksi määrättiin röntgenhoitoa Helsingissä. Suuren kaupungin pelko sekoittui maalaistytön muistoissa koti-ikävään ja sairaalan hajujen, harvasanaisten hoitajien ja suuren röntgenlaitteen herättämään pelkoon. Muutama vuosi myöhemmin Anna alkoi tuntea kipua selässään ja lonkassaan. Tauti oli levinnyt luustoon.

Annan kotipitäjään Nastolaan oli juuri avattu parantola lapsille, jotka kärsivät muusta kuin keuhkotuberkuloosista. Luutuberkuloosia hoidettiin parantolassa tukemalla taudin pehmittämä jäsen asentoon, jossa pahoja virhesentoja tai epämuodostumia päässyt syntymään. Selkärangan tuberkuloosista kärsivät lapset makasivat mittojen mukaan tehdyllä kipsivuoteella, joskus vuosikausia. Annakin makasi suurimman osan vuorokaudesta selällään kovalla alustalla, hiekkapussit painoina jaloissa. Päivällä hän sai olla muutaman tunnin vatsallaan ilman hiekkapusseja. Lisäksi tuberkuloosin hoidossa uskottiin lujasti auringon ja raittiin ilman parantavaan voimaan: lapset makasivat suuren osan päivästä ulkona terassilla tai pihalla.

Pian Annassa havaittiin myös keuhkotuberkuloosin oireita. Keuhkotuberkuloosi on tarttuva (mitä luutuberkuloosi ei yleensä ole), joten hän joutui pois lastenparantolasta. Heinäkuussa 1928 hän kirjoittautui Halilan keuhkotautiparantolaan Karjalan Kannakselle. Vaatimattomiin oloihin tottuneen Annan mielestä parantola oli upea. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut ”jossakin tarunomaisessa lomahotellissa”, joskin kuumemittarit, ysköspullot ja valkopukuiset hoitajat muistuttivat todellisuudesta. Kun Annan äiti ei enää suoriutunut hoitomaksuista, Anna joutui palaamaan kotiin. Seuraavana vuonna hän pääsi uudelleen Halilaan, tällä kertaa vapaapaikalle (valtion tukema ilmainen paikka). Vapaapaikkaa sai pitää vain kolme kuukautta kerrallaan, joten Anna palasi kotiin hakemaan uutta vapaapaikkaa.

Hänen seuraava hoitopaikkansa oli Satalinnan parantola Satakunnassa. Se oli avattu 1925 ja ottanut Halilan paikan maan suurimpana parantolana. Siellä Annan ihotuberkuloosia hoidettiin aktiivisesti ja se parani, vaikka kasvoihin jäikin jälkiä. Hän oli onnellinen päästyään lopultakin kääreistä, jotka olivat kymmenen vuoden ajan peittäneet osan hänen kasvojaan. Luutuberkuloosi alkoi kuitenkin vaivata uudelleen, ja keuhkotuberkuloosi jatkoi etenemistään. Annan muistot Satalinnasta olivat silti erittäin positiivisia. Hoito oli hänen mielestään hyvää, hänellä oli ystäviä, ja hän koki, että potilaita kohdeltiin tasa-arvoisesti.

Anna pärjäsi tuberkuloosinsa kanssa kotona vuoteen 1947. Sitten sairaus paheni, kenties sodan jälkeisen huonon ruokatilanteen vuoksi. Asiat olivat kuitenkin eräässä tärkeässä suhteessa muuttuneet: tuberkuloosin oli saatu tehokkaita lääkkeitä. Lääkkeet olivat kuitenkin vielä kalliita, joten moni köyhä potilas jäi ilman (lääkkeet muuttuivat potilaalle ilmaisiksi vasta 1962). Anna laittoi lehteen ilmoituksen, jossa pyysi apua, ja saikin jonkin verran lääkettä lahjoituksena. Loput lääkkeet hän maksoi kirjoittajan työllään. 1952, 30 vuoden sairastamisen jälkeen, hänet todettiin terveeksi. Annan kaltaisia ihmisiä, siis ihmisiä, joiden elämää tuberkuloosi muokkasi perustavalla tavalla, oli 1900-luvun Suomessa tuhansittain. Anna Huvinen kuului niihin onnekkaisiin, jotka selvisivät kertomaan siitä.

POHDITTAVAKSI:

1) Miten perheenjäsenen sairastuminen tuberkuloosiin vaikutti perheen elämään?

2) Millaisia paikkoja tuberkuloosiparantolat olivat?

Aate- ja oppihistorian yliopistonlehtori Heini Hakosalo

LÄHDELUETTELO:

Hirvonen, Maija ym. (toim.) Suomen kirjailijat 1945–1980. Pienoiselämänkerrat, teosbibliografiat, tutkimusviitteet. Helsinki: Suomen kirjallisuuden seura, 1985.

Härö, Sakari. Vuosisata tuberkuloosityötä Suomessa: Suomen tuberkuloosin

vastustamisyhdistyksen historia. Helsinki: Suomen tuberkuloosin vastustamisyhdistys, 1992.

Parantolaperinteen keräyskilpa (1971). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (Kansanrunousarkisto), Helsinki.

"Tietoja Vähävaraisten Keuhkotautisten Avustamisyhdistyksen toiminnasta v. 1927", Tuberkuloosilehti 4 (1928): 246–49.